tiistai 18. elokuuta 2009

rakas sipuli

sinut oli vaikea löytää... mutta nyt olen täällä

ollaan jo elokuussa, syksy alkaa näkyä ulkona puutarhassa. mustaviinimarjan lehdet ovat pelottavan kellertäviä. keväällä oli niitä äkämäpunkkeja ja leikkasin reippaasti... siitäkös se innostui kasvamaan. tuli silti marjojakin, mutta kauhean keltapilkullisia lehdet, onkohan ne äkämäpunkit taas valtaamassa pensasta.
olen koko kevään ja kesän yrittänyt saada puutarhaa oman näköiseksi, vaan on se niin hiton hidasta puuhaa. kaivan kukkapenkkejä lisää ja siirrän varastossa olevat vanhat tiilet penkkien reunoihin. olisi se nurmikonleikkuu sitten helpompaa kun levitän niitä kukkapenkkejä tarpeeksi.
nyt voi taas alkaa siirtää kasveja, ne on nyt aivan liian tiheässä ja väärissä paikoissa. minun pihassani kasvit saavat aina vaihtelua maisemaan, kun siirrän niitä paikasta toiseen.

sitten vielä tuli se metsäpuutarhaidea. voi, kun oli selkä kipeä kun yritin vesurilla raivata täysin villiintynyttä angervopensaikkoa. naurettavan vähän sain polkua aikaiseksi. no sainpa ainakin koiranheisipuun sieltä esille. paljon sieltä löytyy valmiita pensaita: sireeniä, juhannusruusua, viinimarjapensaita ja tietysti sitä vattupöheikköä. joitan perinnekukkiakin sieltä löytyy, tiedä mitä vielä eteen tulee kun raivataan lisää... hmm jos selkä kestää.

kissa elää edelleen. rakastaa lämpöä ja läheisyyttä, kutittaa viiksikarvoillaan naamaa yöllä. en edes uskalla oikeasti ajatella aikaa ilman kultakissaani.

muuten elämä menee eteenpäin välillä vähän takkuillen välillä itken itseni uneen olen jopa joskus ollut hetken melkein onnellinen. toisinaan kaipaa vierelleen ihmistä jonka kanssa puhua, mutta kissallekin voi puhua, se vastaa omalla tavallaan ehkä kuitenkin paremmin kuin kukaan ihminen. yksin on kuitenkin hyvä olla, ei tarvitse ottaa toista huomioon ja kohta on taas perjantai ja ihminen on täällä pari päivää... kun tarpeeksi tönii niin sekin kuuntelee.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti