syksyn värejä

Vihdoinkin : olen ajanut autolla näiden runkojen ohi miljoona kertaa ja ajatellut joskus jopa kamera mukana, että pitäisi pysähtyä ja ottaa kuva. Onneksi tytär pyysi lenkille ja kipaisin hakemaan kamerani... Lenkillämme ihailin voimakkaan värisiä lehtikuusia.

Olen ahkeroinut tänään kädet ihan mustiksi, otin kunnolliset vedokset metsäkuvistani. Ja innostuin vedostamaan lisää sydänjoulukortteja.
Valotusta odottaa tuolla pimiössä neljä kuivuvaa seulaa. Pidänpä peukkuja että osaan toimia tarpeeksi rauhallisesti ja onnistun hommassani. Minulla on paha tapa hosua ja innostua vähän liikaa asiassa kuin asiassa.

seulan valotus = raivokohtaus

kahden päivän kiukuttelun tuloksena sain aikaan - toivottavasti - käyttökelpoisen seulan painotöitä varten. Ensin yritin vanhan emulsioni kanssa, se muistutti lähinnä hyvin kankeaa siirappia, eikä millään levinnyt seulan pintaan. Oli siis pakko ottaa käyttöön uudenlainen emulsio, jonka pahus vieköön erehdyksessä ostin. Täytyy sanoa, että emulsio tuntui hyvältä, liukkaalta ja ohuelta, kevyeltä.
No ensimmäinen valotus, en tiedä mikä siihen oikein vaikutti: ehkä se ei ollut tarpeeksi kuiva, ehkä valotusaika oli lyhyt tai vesi liian kauan liian kuumaa tai pesu muuten liian tehokas... koko kuvan yläosa peseytyi pois... eli lopulta pesin koko seulan auki.

Nyt tuolla odottaa minua valotettu seula, jossa on oikein kuvakin. Huomenna aion tehdä koepainatukset ja jos ne onnistuvat, vedän emulsion uusiin seuloihin ja teen samasta sarjasta lisää painovalmiita seuloja... ja eikun painamaan.

Eilen illalla sain muuta aikaan: kokeilin linopainatusta. Vedostin joulukortteja, punaisia sydämiä ja vihreää ympärillä. Pitää vain nuo vedokset liimata johonkin pahviin vielä, niin ekat kortit on valmiina. Melkein innostuin; kun minulla ei noita linovärejä ollut, kaivoin esiin vanhat öljyvärini ja sekoitin haisevaa ihmeöljyä niiden joukkoon ja telasin linolle... onnistuihan se niinkin. Ilmeisesti pitää käyttää tuota mielikuvitusta ja tulee nuo öljyväritkin käytettyä. Hiukan tuo homma haiskahtaa, mutta avasin ikkunan ja pistin tuuletuksen pyörimään, kun aloin tärpätin kanssa pesemään välineitäni.

Päivän opetus lienee se kun aikansa parkuu ja kiroilee, niin kyllä se siitä...

suru

suru kuvastani tulikin aurinkoinen päivä. Väri ja "sateen" suunta muuttivat tunnelman täysin.
Korjailen puulaattaani, tai sitten teen kokonaan uuden toisen laatan, jossa on sade tai siis tarkoitus olla sade. Ehkä suruni ei ole vielä ajankohtainen, kun kuva ei onnistunut... tai sitten suru tuo minulle jotain hyvääkin.

vielä ei ole saatu lunta, mutta ilma tuntui kalsealta kylmältä, kun keräsin omenoita. Ravistelin puuta ja omenat putoilivat päähäni. Osa oli jo jäätynyt. No sainpas taas yhden pienen erän makeata omenahilloa. Viikonlopulla maistelimme hilloa lättyjen kanssa ja oli se oikein nam nam.

onni

tänä viikonloppuna suurin järkytys oli nähdä, miten pienistä asioista voi tulla onnelliseksi.

"nothing else matters"

miksi siitä nousee mieleeni vain häpeän tunne?

omakuva ja omenahillo

Ensimmäinen omakuva: tähän siirsin itseni... vahinko vain, ettei minulla ole kuin yksi ainoa koevedos, koska "parantelin" tuotostani, jottei porukka kuolisi nauruun. Uudessa versiossa ei ole enää mukana minä.

Omenahillo kiehuu selkäni takana mukavasti muhkuroita joukossa. Tietysti taas on pula pakastetölkeistä, kaupassa pidin tölkkipakkausta kädessäni ja totesin, etten enää tarvitse lisää. Keräsin tänään puun alta omenat, pakko oli ottaa parhaat sisään ja kuoria ja paloitella kattilaan. Puussakin on vielä vaikka kuinka paljon... harmi, kun tulee kylmiä öitä ja omenat jäätyy.

Minä en ole kovin järjestelmällinen näissä töissäni: kun tänään keksin tehdä hilloa, minulla ei ollutkaan hillosokeria. Onneksi tytär lähetti miehensä kauppaan ja toi minulle sokeria, mutta ei tuonut olutta, en kylläkään ollut sitä listaan kirjoittanut... se nyt pitäisi tietää muutenkin. Tölkit olisi pitänyt listaan lisätä, vaikka en vielä tiedä mahtuuko tämä erä enää pakastimeen.

En tiennytkään, että kuuma omenahillo on noin kuumaa... auts.

Puupiirroksessa olen edennyt siihen pisteeseen, että olen tajunnut, etten osaa mitään... en ole edes tiennyt miten pitää suunnitelmaansa katsoa, jotta siitä saisi sinnepäin mitä haluaisi. Lohdutin itseäni sillä, että "tästä on hyvä mennä eteenpäin". Nyt olen kaivertanut ja kaivertanut, kuva on ohentunut ohentumistaan, kädet ja jalat ovat lyhentyneet...

Tänään otin taas uudet koevedokset tanssivista ihmishahmoistani... tulos ei vieläkään ollut mitä odotin. Täytyy varmaan poistaa hahmot kokonaan ja ottaa uusi vaneripala.